Kuvia, gorilloita, mustekaloja

Palataanpa jälleen asiaan pitkän tauon jälkeen. Nykytaiteen museo Kiasma ja Suomen akatemia järjestivät tänään Kiasma-teatterissa melkoisen inspiroivan seminaarin, josta haluan jakaa parhaita paloja. Seminaarin aihe oli "Kuvasta mielikuvaksi", ja siinä pohdittiin kuvan eri ilmenemismuotoja ja sitä, miten kuva siirtyy ihmisen mieleen, sekä miten merkityksiä rakennetaan sen pohjalta. Hullun mielenkiintoista noin niin kuin ylipäänsäkin, mutta oma intressi tähän pohjautuu kognitiiviseen arkeologiaan, joka on aika vähän sovellettu arkeologian teoria Suomessa, eikä toki mikään valtateoria muuallakaan.

Kiasma Hits -näyttelyn parhaimmistoa, Kimmo Schroderuksen Laajentuja (2004).
Steampunk- ja scififanit, suorikaa paikalle!

Syitä on helppo kartoittaa. Kaikista puhtaimmat prosessualistit ("Vain luonnontieteellinen ja mitattava arkeologia on tiedettä!") eivät halua koskea seipäälläkään aiheeseen, joka on niin tulkinnallinen ja hankalasti mitattavissa. Nykyihmisen kognitiivisista prosesseista (eli sellaisista ihmismielen toiminnoista, jotka liittyvät muun muassa tiedon vastaanottamiseen, säilömiseen ja käsittelyyn) voi sanoa jotain, mutta mitenkäs ne esiäidit? Eikä tulkinnallisemmistakaan lähtökohdista ole helppo lähteä liikkeelle, plus että hommaan ryhtyäkseen tarvitsisi yllättäen jonkinlaisen ymmärryksen kognitiotieteistä. Ei siis helpoin yhdistelmä, mutta pirun mielenkiintoinen.

Ystäväni Facebook-seinällä pohdittiin juuri tänään, miksi meidän suomalaisten esivanhemmat päättivät seurata jäätikköä pohjoiseen, eivätkä pysyneet jossain, missä ei tarvitse pitkiä kalsareita, kun Helsingissäkin pakkasasteet lähentelevät kahtakymmentä. Tähän valintaan vaikuttivat varmasti muutkin kuin kognitiiviset prosessit, mutta olisihan se nyt hienoa saada edes jotain hajua siitä, mitä ja miten muinaisihmiset ajattelivat ja mikä informaatio vaikutti heidän päätöksentekoonsa.

Tämä teos pitää kuulla ja tuntea. Mieletön, rintalastassa resonoiva mekaaninen sotanorsumurina säestää Markus Copperin jättimäistä Seitsemän meren arkkienkeliä (1998).

Kuvan ymmärtäminen ja rakentaminen liittyy mielestäni oleellisella tavalla paitsi nykytaiteen tutkimukseen, jota seminaari edusti, myös muinaistaiteen tutkimukseen. Tämä on arkeologian ja taidehistoriankin kentällä taas hieman enemmän tutkittu ala, ja proseminaariryhmässänikin on pari todella mielenkiintoista esimerkkiä aihepiiristä, joista toivottavasti saan kertoa jossain vaiheessa lisää (kysyn ehkä ensin luvan). Muinaistaidetta on tutkittu monella tavalla ja monelta kantilta, mutta en ole varma onko siitä sanottu paljon nimenomaan kuvan ja katseen neurotieteellisestä näkökulmasta, josta syystä halusin osallistua seminaariin ja katsoa mitä sovellettavaa sieltä löytyisi. Jos jollain on vinkata aihepiiristä mielenkiintoisia papereita, lueskelen niitä mielelläni.

Muistiinpanoja kertyi varmaan parikymmentä sivua, mutta joitain mielenkiintoisia poimintoja seuraa. Tutkija Asko Lehmuskallio puhui omassa puheenvuorossaan kuvaamisesta kokemuksen jäsentäjänä. Tämä pätee yhtä hyvin valokuvaamiseen kuin maalaustaiteeseenkin: se joka kuvaa, kuvaa jotain itselleen jostain syystä merkityksellistä. Jopa se, että kuvaa jotain jolla ei pintapuolisesti ole merkitystä, jo antaa kohteelle tietyn merkityksen. Puhuttiin turistisesta katseesta ja siitä, miten esimerkiksi roskia viedessään ei katso ympäristöään samalla tavoin kuin Mallorcalla kamera kaulassaan. Jos ihminen antaa voimakkaita merkityksiä jollekin kohteelle tai keskittyy siihen erityisesti, hän ei välttämättä edes huomaa muita seikkoja, kuten taustalla tanssivaa gorillaa, näin klassista tutkimusesimerkkiä siteeraten.

Markus Heikkerö, Europa (2013)

Se, mikä Lehmuskallion puheenvuorosta jäi arkeologisesta näkökulmasta mieleen, oli huomio siitä, että Intiassa tehdyn tutkimuksen mukaan tutkittaville hinduille ei ollut tärkeää se, että he henkilökohtaisesti näkivät sen jumalakuvan, jonka ympärille he olivat kokoontuneet, vaan tärkeämpää oli se, että jumalakuva näki heidät. Voisiko samaa ajattelua esiintyä myös esimerkiksi kalliotaiteessa? Kalliomaalausten ja -piirrosten sijoittelu on aiheuttanut tutkijoiden keskuudessa hämmennystä, niitä nimittäin ei usein ole sijoitettu helposti lähestyttäviin, helposti näkyviin tai edes  erityisen hienon näköisiin paikkoihin, vaan sijoitteluun on selvästi liittynyt joku muu motiivi. Tätä on tutkinut muun muassa kalliotaide-ekspertti Antti Lahelma vielä julkaisemattomassa kaikututkimuksessaan, joka oli yksi kotiyliopistoni kenttätyötutkimusesittelypäivän mielenkiintoisimmista esitellyistä tutkimuksista. Siitä ehkä myöhemmin lisää, kunhan saavat tutkimusta enemmän pakettiin.

Lahelma et al. siis tutkivat Suomen kalliomaalausten sijoituspaikkojen äänimaailmaa ja erityisesti sitä, miten kaikuilmiö niissä käyttäytyy. Tulokset näyttävät lupaavilta, mutta mietin tänään sitä, voisiko myös hindujen kuva näkee minut -ilmiö olla oleellinen näissä tapauksissa. Maalauksiahan löytyy esimerkiksi syvältä pimeistä luolista, jolloin niitä ei varsinaisesti ole ehkä tehtykään nähtäviksi, vaan kuvalla on jokin toinen merkitys.

Kiasman intendentti Arja Miller (jolla on maailman lumoavin ääni) puhui katsomisen problematiikasta nykytaide-esimerkkien kautta. Mieleen jäi erityisesti minimalisti Frank Stellan teosesittely, kun puhuttiin siitä, miten hänen teoksensa ovat yhtä aikaa kolmiulotteisia esineitä ja kaksiulotteisia kuvia, ja miten tämä vaikuttaa kuvan kokemiseen. Tietyllä tavalla tämä pätee myös isoon osaan muinaistaidetta, etenkin siirrettävään taiteeseen (pienemmissä esineissä), mutta myös kallio- ja monumenttitaiteeseen, joissa itse pinta ja erityisesti se tila, missä kohde sijaitsee, vaikuttaa suuresti kuvan kokemiseen. On eri asia katsoa kuvaa hirvestä vettä tippuvassa, hiljaisessa luolassa tai aurinkoisella järvenselällä kuin vaikka Stockmannin edessä liikennevaloissa (tai Kaisaniemen metroaseman opintoputkessa, vaikka kyllä nekin ilahduttavat joka kerta).

Matti Braunin Bali (1998). Yksi näyttelyn kuvatuimmista teoksista...

Välikeskustelussa joku, muistaakseni juuri Arja Miller, lausahti ehkä parhaan kuvauksen siitä, mihin taidetta ja erityisesti nykytaidetta tarvitaan, siitä kun tasaisesti kahvipöydissä keskustellaan. "Taiteen tehtävä on näyttää gorilla", eli viedä huomio sellaisiin seikkoihin, joita arjessa tallustava ja omiin asioihinsa keskittyvä ihmisolio ei muuten huomaisi. Jos ei välillä haasta itseään ja omia näkemisen tottumuksiaan, ei näe gorillaa ja aktiivisesti siis kaventaa omaa maailmankuvaansa. Itse olen puolustanut nykytaidetta juuri siksi, että se hämmentää ihmistä ja aiheuttaa niin voimakkaita hylkäysreaktioita. Jumalauta, ihminen tarvitsee hämmennystä, ja harva hakeutuu hämmentäviin tilanteisiin luonnostaan. Professori Janne Seppänen puki tämän sanoiksi ehkä minua paremmin sanomalla, että nykytaiteen luoma hämmennys tuottaa sellaiset olosuhteet, joissa merkitysten synteesi (yhdistyminen, yhteensulautuminen) ja uusien merkitysten luominen tulee mahdolliseksi. Tämä siis tarkoittaa sitä, että etenkin nykytaiteenvihaajien (yes, you too) pitäisi säännöllisin väliajoin käydä vihaamassa nykytaidetta Kiasmassa. Voin tulla mukaan jonkinlaiseksi vihaoppaaksi. Se, ettei pidä hämmentymisestä, yleensä tarkoittaa sitä, että tarvitsee sitä.

Puhuttiin myös siitä, miten joitain ärsytti se, miten "nuoret" (mitä se ikinä tarkoittaakaan) ravaavat museon läpi kamera kädessä. Miller puolusti tällaista kokemisen tapaa, ja olisin samaa mieltä silloinkin, jos hänellä olisi vähemmän lumoava ääni. Ylipäänsä saan allergiareaktion siitä, kun joku arvottaa jonkun toisen kokemisen tavan vääräksi. Sitä, että nykyään katsellaan yhä enemmän asioita kännykän ruudun läpi, pitäisi hyödyntää eikä syyllistää. Laitan takaraivoon jatkojalostukseen ajatuksen museo-opastuskierroksesta, jossa hyödynnetään kamerakännyköitä.

...joten piti sitä nyt itsekin yksi selfie ottaa (2014).

Neurotieteilijä ja tutkija Jukka Häkkinen piti eloisan puheenvuoron siitä, miten katse toimii kuvaa katsottaessa: miten ja missä järjestyksessä asioita huomataan. Häkkinen keskittyy koko tutkimusalallaan omien sanojensa mukaan ensimmäiseen 300-500 millisekuntiin havainnosta, mutta siinäkin ehtii tapahtua jo melkoisen paljon. Jännittävin huomio oli Michelle R. Greenen ja Aude Olivan tutkimuksesta peräisin oleva tieto, että ihminen hahmottaa esimerkiksi metsän kuvaa katsellessaan nopeammin kuvassa näkyvien piilopaikkojen määrän kuin sen, että kuva esittää juuri metsää. Havainto houkuttelee tekemään tulkintoja evoluution sanelemista havaitsemismalleista.

Elokuvatutkimuksen opiskelijalle kiintoisa havainto oli se, että Häkkisen tekemän tutkimuksen mukaan 2D- ja 3D -kuvasta poimitaan informaatiota eri tavalla: 3D-elokuvassa kuvan etualalla sijaitsevat rakenteet, esimerkiksi vaikka päähenkilön edessä sijaitseva aita, syövät huomiota, jota ne eivät tee kaksiulotteisessa kuvassa. Tämä on ristiinvertailua tehneelle kenties itsestäänselvää, mutta jos haluaa tehdä hyvän 3D-elokuvan, jossa kuvallinen kerronta pysyy kasassa ja huomio siellä missä ohjaaja haluaa, se pitää siis tehdä jo kuvallisellakin tasolla kolmiulotteisen elokuvan ehdoilla.

Seminaarissa oli muitakin kiinnostavia puheenvuoroja, esimerkiksi siitä miten söpöistä joulukorttikuvista tulee pelottavia, jos niitä katselee orkesterin selän takaa, ja siitä, että kaikille tekisi hyvää tuijottaa joskus telkkarin tyhjää kohinaa ja saada aikaan hallusinaatioita, mutta ehkä tämä riittää tällä kertaa. Tässä vaiheessa alkaa myös muistiinpanoihini ilmestyä hälyttävä määrä hilpeitä mustekaloja, eli huonosti nukuttu yö ehkä blokkasi loppuseminaarin parhaat oivallukset.

Jään kehittelemään taidemuseotyöntekijäsiskoni kanssa ideoituja museonvihaajien museokierroksia (itsehän rakastan museoita, mutta olen ihan tietoinen siitä että kaikki eivät tee niin), we might be onto something here.