Väitös on sikäli ajankohtainen, että Manninen sitoo tutkimusteemansa nykyiseen, ihmisen edesauttamaan ilmastonlämpenemiseen, vaikka väikkäri ei varsinaisesti sitä käsittelekään. 8200 vuotta sitten tapahtunut cold event johtui Mannisen ja jokusen muunkin tutkijan mukaan siitä, että ilmasto ensin lämpeni voimakkaasti, joka aiheutti sen, että suurten jääjärvien sisältämä suuri määrä kylmää vettä yhtäkkiä dumppasi itsensä Pohjois-Atlanttiin radikaalein seurauksin. Lämpeneminen pysähtyi ja ilmastonmuutos keikahti toiseen ääripäähän.
 |
| Jäätikkö Argentiinassa ei liity juttuun. Vai liittyykö? |
Mitä arkeologialla sitten on annettavana ilmastonmuutoskeskustelulle? Ilmaston kylmeneminen ja lämpeneminen ei ole mikään uusi ilmiö: kylmien ja lämpimien kausien vaihtelu on maapallon ilmastolle ominaista. Nyt kuitenkin ollaan ensimmäistä kertaa sellaisessa tilanteessa, että ihmisen toiminta käynnistää tai vauhdittaa näitä suuren mittaluokan prosesseja. Arkeologia on melko ainutlaatuisessa asemassa tutkimassa sitä, miten jo menneet ilmastonmuutokset ovat vaikuttaneet ihmisyhteisöjen toimintaan ja elämään, eli miten olemme klaaranneet tilanteet, kun menneisyydessä sonta on osunut ilmastotuulettimeen.
 |
| Siihen juuri se osuu. |
No miten? Ei kovin hyvin. Yleisesti suuret muutokset ovat aiheuttaneet väestökatoja, suuria väestönsiirtymiä, kokonaisten asuinpaikkojen ja kylien hylkäämisiä, siirtoja tai tuhoutumisia sekä elinkeinojen ja -tapojen muutoksen pakon. Meidän on kenties turha kuvitella, että eroaisimme muinaisihmisestä niin paljon, ettei samanlaisia hankaluuksia olisi luvassa meillekin, jos päästämme ilmastonmuutoksen luisumaan lapasesta. Arkeologinen (eikä toki pelkästään arkeologinen) tapa puhua väestöistä, asuinpaikoista ja muuttoliikkeestä etäännyttää akateemiseen tapaan tutkimusta hieman yksilöstä, mutta karu todellisuus on se, että "väestökato" tarkoittaa suurin piirtein "suurin osa tuntemastasi porukasta kuolee, todennäköisesti myös sinä itse".
No, tästä synkästä teemasta huolimatta väitös oli antoisa, ja siitä olisi vähemmilläkin opinnoilla varmasti saanut jotain irti. Tsekatkaa ainakin johdanto, jos perustelut eivät niinkään yksityiskohtaisesti kiinnosta. Tämä oli ihan eka väitöstilaisuus johon itse osallistuin (ja oli täten myös pakko hieman selvittää väittelykäytäntöjä etukäteen, jos olisivat odottaneet jotain akrobaattisia toimenpiteitä myös yleisöltä), joten tässä muutamia väittelynyypän huomioita:
- Väitöstilaisuudet ovat aina julkisia. Menkää katsomaan. Kukaan ei pure. Jälkijuhlallisuudet ovat yleensä kutsun takana.
- Järjestävän tahon on syytä panostaa äänentoistoon, vaikka tila olisi pieni. Muutaman tunnin pönötys johtaa näköjään helposti siihen, että vastaväittäjä ja väittelijä ryhtyvät puhumaan lähinnä toisilleen, jolloin takapenkissä ei kuule mitään.
- Väitöstilaisuudet saavat ainakin Helsingin yliopistossa kestää "vain" kuusi tuntia, mutta tänään selvittiin kolmessa. Helppo nakki.
- Norjasta tulevat vastaväittäjät ovat kuuleman mukaan ainakin arkeologian alalla kuuluja siitä, että pistävät väitöksensä puolustajan melkoiseen piinapenkkiin. Tämä on syytä muistaa omaa väitöstä suunniteltaessa.
- Helsingin yliopistossa on mahdollista väitellä viitassa. Tämän pitäisi olla tarpeeksi suuri syy väitöskirjan tekoon. Myös tohtorinmiekka saattaa toimia motivaationa, vaikka lojuuhan noita miekkoja nurkissa itse kullakin.
- Yleisö voi pukeutua arkiasuun, joten siitäkään ei tarvitse stressata. Väittelijän kutsumat vieraat saavat pistää parempaa ylle; oletettavasti myös muut, jos siltä tuntuu.
- Tilaisuus alkaa kirkosta tutulla seisomaan nousemisella kun väittelijä, vastaväittäjä ja kustos astuvat sisään. Seiso, kunnes kustos (tapahtuman "puheenjohtaja") julistaa tilaisuuden avoimeksi, ja saat istua. Seuraa muita niin et voi mokata.
- Ei aplodeja, vaikka tekisi mieli. Karonkassa eli jälkijuhlassa voinee aplodeerata mielin määrin.
