Tämän blogin alkuperäisenä tarkoituksena on tutkailla erään aloittelevan arkeologin ja budokan edistymistä valitsemillaan teillä sekä ehkä tehdä arkeologiasta ja kulttuuriperinnöstä yleensä hieman käsinkosketeltavampaa muillekin kuin keski-ikäisille esinetutkijoille (ei sillä etten pitäisi teistä, rakkaat keski-ikäiset esinetutkijatuttavani, kukaan alaan vihkiytymätön ei vain ymmärrä mitään mitä sanotte). Koska luonteeni perustuu jousiammuntaradalla kuultuun määrittelyyn "random brilliance, no consistency", blogin aloitusteksti kertoo kuitenkin jostain ihan muusta.
Olen nimittäin arkeologin alun ja budokan lisäksi myös nörtti. Roolipelit, larp, tietokonepelit, konsolipelit, sarjakuvat, tietotekniikka, elokuvat, musiikki, kirjat, robotit, käsityöt, kirjoittaminen... You name it, olen siitä innostunut, ja juuri innostuminen on kaiken nörtteyden taustalla. Olen pahamaineinen sarjainnostuja ja oikeastaan helvetin ylpeä siitä. Se on syntymälahja, mutta myös jotain minkä uskoisin kaikkien voivan saavuttaa, ja jonka uskoisin tekevän hyvää monelle. Kyynisyys on varmaan ihan coolia aikansa, mutta ei se onnelliseksi tee, eikä johdata hirveän monen siistin asian äärelle.
Innostumista haluaisinkin analysoida. Olen innostunut eri asioista eri aikakausina eri verran jopa niissä mittasuhteissa, että tuppaan puhua "entisistä elämistäni" kun tarkoitan jotain tiettyä elämänvaihetta. Minulla on ollut seurakuntanuorielämä, fanielämä, teatterielämä, hippielämä, klubielämä, goottielämä, budoelämä (joka jatkuu edelleen) ja niin edelleen. Teini-ikäisenä, epävarmana, kyynistyvänä ja suurilta osin onnettomana olentona jätin yleensä edellisen elämän taakseni halveksunnan saattelemana. Yritin tuhota kaikki jäljet siitä ja siirtyä eteenpäin seuraavaan vaiheeseen. Eihän se niin toimi.
Se ei toimi ensinnäkään siksi, ettei menneisyyttään oikeasti voi unohtaa ilman napakkaa iskua oikeaan kohtaan päässä tai vastaavaa tapaa tuottaa itselleen aivovamma tai vakava psyykkinen sairaus. Eikä se toimi myöskään siksi, että ne entiset elämät eivät oikeasti ole entisiä, vaan ihan suora jatkumo tähän Maddieen; tämän todellisuuden perusta. Joten päätin muuttaa suhtautumistani. If you can't fight it, learn to love it.
Ja niin minä sitten tein. Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä eikä ollut mitenkään helppo, olin jo aika syvällä kielteisyyden nevassa. Tajusin kuitenkin aika pian, että kyseessä on nouseva spiraali - mitä enemmän hyväksyn itseni ja annan itseni innostua juuri niistä asioista joista sillä hetkellä innostun, oli kyseessä sitten teinibändi tai Federico Fellini tai Grim Fandango, sitä avoimempi olen muutokselle ja seuraaville innostuksen kohteille, ja sitä onnellisempi olen. Jos onnistuin 13-vuotiaana kestämään ympäristön paineen enkä aloittanut tupakanpolttoa tai muuttanut pukeutumistani miellyttääkseni muita, miksi antaisin itseni tehdä sen itselleni nyt?
Nörttityttöblogin kirja-arvosteluprojektia varten lukemani Ernest Clinen Ready Player One -opus toi mieleeni kaiken tämän innostumisesta. En tiedä rakastaako monikaan tuota kirjaa yhtä paljon kuin minä tai ovatko syyt samat, mutta itse kiinnyin kirjaan juuri siksi, että se on ylistys innostumiselle. Ihan sama onko Pacmanin pelaaminen tai kaikkien 80-luvulla esiintyneiden roolipelien tunteminen ympäristön mielestä coolia silloin kun niistä innostut, tai omasta mielestäsi coolia kymmenen vuoden päästä, anna jumalauta palaa.
Niin kauan kuin se ei vahingoita ketään, innostumista ei saa hävetä. On sata kertaa hienompaa kiinnostua Neon Genesis Evangelion -figuurien keräämisestä tai kaikkien 80-luvun hevibändien tuotantojen tuntemisesta kuin olla kiinnostumatta coolisti juuri mistään, tai kiinnostua lähinnä dokaamisesta ja pään aukomisesta.
Innostukaa siis, ihmiset! Innostukaa vaikka väkisin! Tällä hetkellä minä innostun taas teatteriteoriasta, kuten eräässä entisessä elämässänikin, ja ihan kohta alkavista opetuskaivausten jälkitöistä. Mun elämäni on oikeastaan ihan järjettömän siistiä.
